Positiivista harrastamista

Törmäsin taannon sosiaalisessa mediassa niin aidon positiiviseen päivitykseen koiraharrastuksen ihanuudesta, että piti oikein pysähtyä. Yleensä jostain on aina purnattavaa, mutta tässä kirjoituksessa innostus koiranäyttelyharrastukseen ja sen pariin palaamisesta oli niin käsinkosketeltavaa, että pyysin kyseistä henkilöä kirjoittamaan oman tarinansa meidän blogiin. Ja Hetahan kirjoitti. 

Tässä siis Hetan tarina.:

Perjantai-ilta. Kello lähestyy puolta yötä, koira edelleen pöydällä puoliksi trimmaamatta, auto pakkaamatta ja broilerinsydämet kiehuu liedellä. Hommat etenevät verkkaiseen tahtiin ja pääsen peiton alle kun kello näyttää kahta. Saan nukkua neljä tuntia, mutta se ei haittaa – tiedät että pääset tekemään jotain, mitä rakastat. Joskus elämä kuitenkin päättää toisin ja joudut luopumaan tästä kaikesta.

Koiranäyttelyt olivat minulle henkireikä liki kymmenen vuoden ajan. Koulukiusattuna jaksoin viikosta ja kuukaudesta toiseen kun tiesin, että viikonloppuna pääsen tekemään sitä mitä osaan ja rakastan. Pääsin viettämään aikaa yhdessä samanhenkisten ihmisten, hyvien ystävien ja ennen kaikkea koirien kanssa. Myös vanhempani olivat iso osa näyttelyharrastustani.

Ensimmäinen selkeä näyttelymuistoni ulottuu vuoden 2002 belgianpaimenkoirien erikoisnäyttelyyn, jolloin olin 9 vuotias. Tälläin voitin ensimmäisen epävirallisen junior handler-kilpailuni, esitin kummieni omistaman belgiuroksen turistiluokassa kolmanneksi ja avustin myös kilpailu-, kasvattaja- ja jälkeläisluokissa. Muistan jo silloin nauttineeni kehässä olemisesta ja olihan se lapselle iso juttu, kun joku uskoi oman koiransa sinun käsiisi.

Kun täytin kymmenen ja pääsin virallisiin junior handler-kisoihin, aloitin aktiivisemman harrastamisen. Vaikka kisasin junnuissa, harrastukseni pääpaino oli rotukehissä. Ensimmäinen oma koirani ei ollut millään mittapuulla näyttelytähti, mutta kävimme näyttelyissä, sillä me molemmat nautimme siitä. Elämänsä aikana Ässä sai yhden sertin, kuusi vara-sertiä ja moooooonta H:ta – menestys ei kuitenkaan merkinnyt mitään, sillä pääsin tekemään parhaan ystäväni kanssa sitä, mitä rakastan.

Olen suuren kiitoksen velkaa kaikille niille ihmisille, joiden koiria pääsin esittämään. Suurinta osaa näistä koirista esitin pidemmän aikaa ja sekä koirista että niiden omistajista muodostui minulle hyviä ystäviä. Sen lisäksi että he mahdollistivat minulle ison osan harrastuksestani, oli ihana olla avuksi – kaikki heistä halusivat viedä koiriaan näyttelyihin, mutta eivät olleet itse innostuneita menemään kehään. Vuonna 2009 hankin toisen koiran osittain sillä ajatuksella, että siitä tulisi minulle oma näyttelykoira. Jokeri pärjäsikin hyvin, napsi muutamia ryhmäsijoituksia ja oli toisessa näyttelyssään best in show. Ehdin käymään Jokerin kanssa näyttelyissä muutamia kertoja, kunnes minun oli pakko jättää tämä kaikki.

Kärsin jo ala-asteella yliliikkuvista nivelistä, parhaiten vava näkyi sekä nilkoissa että polvissa. Kaikki tämä laitettiin iän piikkiin ja ongelman kerrottiin korjaantuvan teini-iässä. Ongelmat kuitenkin pahenivat, kunnes yläasteella loukkasin oikean nilkkani liikuntatunnilla ja kipujen pahetessa menin vakuutuksen turvin yksityiselle lääkärille. Ortopedi näki kuvaamatta ja liki koskematta nilkan huomattavan virheasennon sekä nilkkanivelten reilun yliliikkuvuuden. Tässä vaiheessa leikkaus oli ainoa vaihtoehto ja operaatio aikataulutettiin vain muutaman viikon päähän. Leikkauksessa huomattiin, että suurin osa nilkkaa tukevista pehmytkudoksista oli revennyt joko osittain tai kokonaan tai venahtanut kuin purkka. Nilkka parsittiin kasaan ja kuntoutus aloitettiin.

Leikkauksesta toipuminen vei tavallista pidempään ja vajaan vuoden päästä nilkka oli melkolailla samassa pisteessä kuin aiemminkin ja jouduin taas leikkauspöydälle. Tästä alkoikin leikkauskierre, johon en olisi koskaan arvannut päätyväni. Nilkkojani – sekä vasenta että oikeaa – operoitiin vuoden välein. Olkapäät on operoitu kolmesti. Täysi kymppi leikkauksia tuli täyteen vasemman nilkan luudutusleikkauksesta alkuvuodesta 2018. Tämä on toistaiseksi viimeisin leikkaus, mutta useamman lääkärin mukaan ei varmastikaan viimeinen.

Mistäkö tämä kaikki johtuu? Onko normaalia, että reilusti alle kolmekymppisen ei-urheilijan niveliä on kiristetty, korjattu ja luudutettu kymmenen kertaa? Ei, se ei ole. Vaikka jo tehtyjä leikkauksia jouduttiin tekemään ja korjaamaan useita kertoja, ei yksikään lääkäri miettinyt, voiko taustalla olla jotain, mikä tähän kaikkeen on johtanut. Leikkausten lisäksi kärsin jatkuvista kivuista ja toimintakykyni oli rajoittunutta. 

Näiden operaatiovuosien mittaan kävin yksittäisissä näyttelyissä, mutta siitä huolimatta olin menettänyt harrastukseni. En kyennyt enää harrastamaan sitä, minkä osasin ja mitä rakastin. En koskaan toipunut leikkauksista niin hyvin että olisin pystynyt esittämään koiraa kunnolla. Olen kyllä klenkannut kehässä leikkauksen jälkeen nilkkatuen turvin ja koira on nostettu pöydälle puolestani, mutta tein lopulta vaikean päätöksen ja päädyin lopettamaan näyttelyt kokonaan.

Syy kaikelle oli pitkään pimennossa, kunnes vuonna 2017 hakeuduin itse fysiatrin vastaanotolle lisääntyneiden kipujen takia. Olin myös etsinyt omatoimisesti tietoa netistä oireideni perusteella. Fysiatri vahvisti omat epäilykseni oikeiksi – sairastan harvinaista, perinnöllistä Ehlers-Danlosin syndroomaa, tarkemmin hypermobiilia muotoa, jossa selkeimpänä oireena on nivelten yliliikkuvuus, sijoiltaanmenot ja krooniset kivut nivelissä. EDS:ssa elimistön kollagenin tuotanto on poikkeavaa, joka johtaa pehmytkudosten heikkoon rakenteeseen. Tämä selitti epäonnistuneet operaatiot; vaikka nivelside kiristettiin, ei tarvittu kuin yksi nyrjähdys, niin päädyttiin lähtötilanteeseen. Kollageenipuutoksen vuoksi nivelsiteet ovat kuin purkkaa ja venahtaessaan ne eivät palaudu kuten normaalisti käy nyrjähdyksen jälkeen. Ihoni on myös tavallista pehmeämpää ja kämmenen iho saattaa rikkoutua pelkästä pullonkorkin avaamisesta ja saan helposti mustelmia. EDS:n vuoksi kärsin jatkuvista kivuista ja syön useita kipulääkkeitä selvitäkseni arjesta. Toimintakykyni on myös osittain rajoittunut.

Kuluneiden vuosien mittaan olen käynyt muutamissa näyttelyissä nuoremman belgini kanssa, mutta osassa näistäkin  näyttelykäynneistä olen joutunut turvautumaan toisten apuun ja jättämään esittämisen muille. Näissä tilanteissa en pysty nauttimaan näyttelyistä, kun joudun seuraamaan sivusta sitä, mihin sydämeni minua vetää. Saattaa kuulostaa tyhmältä, mutta seuratessani viime vuoden voittajanäyttelyiden ryhmäkehiä kotisohvalta, silmäni kostuivat ja kyyneleet valuivat. Olen käynyt messarissa pariin otteeseen lopetettuani näyttelyt ja olen joka kerta pyyhkinyt kyyneleitä istuessani ison kehän katsomossa.

Kahden belgin laumamme vahvistui mustaterriuros Jalolla kesällä 2019. Jossain syvällä mieleni sopukoissa mietin, pystyisinkö palaamaan takaisin kehiin yhdessä Jalon kanssa? Olisinko vihdoin siinä kunnossa? Edellisestä leikkauksesta oli jo aikaa ja kaikki ongelmalliset nivelet oli operoitu luuduttamalla. Aloin varovasti treenaamaan Jalon kanssa esiintyymistä elättelemättä turhia toiveita. Jalo vaikutti kuitenkin nauttivan esiintymisestä ja päätin ilmoittaa sen lokakuussa olevaan pentunäyttelyyn. Näyttelyssä meni hyvin; Jalo oli ROP-pentu, esiintyi upeasti ja silmin nähden iloisesti. Olin itse flunssassa ja koska näyttely järjestettiin kylmässä maneesissa, kärsin poikkeuksellisen kovista kivuista. Vaikken pystynyt nauttimaan päivästä kuten olisin halunnut, kehään päästessäni en tuntenut lähes lainkaan kipua. Kehässä kokemani tunteet veivät ajatukseni pois kivuista. Pentunäyttelyn jälkeen päätin ilmoittaa Jalon kahteen tammikuussa olevaan näyttelyyn. Saisinko vihdoin takaisin sen puuttuvan osan itsestäni, josta jouduin luopumaan monta vuotta sitten?

Oli sunnuntaiaamu ja kello soi kuudelta. Yöunet jäivät muutaman tunnin mittaisiksi. Turkki oli hoidettu jo edellisenä iltana, mutta pesin ja föönasin vielä Jalon jalkakarvat. Arvoin mielessäni, minkä värisen jakun pakkaan mukaani – vaaleanpunainen, punainen vai sininen? Päädyin vaaleanpunaisen. Muut vaatteet ja tavarat olin pakannut jo edellisenä iltana. Kaikki oli vihdoin valmista, vain kyyti ja seura puuttui. Puolisoni oli töissä, joten äitini lähti mukaan. Lahden tammikuinen ryhmänäyttely oli ollut meille yhteinen perinne jo usean vuoden ajan. Kaikki oli kuin yli 10 vuotta sitten – vain kyydissä oleva koira oli vaihtunut.

Koiria, ihmisiä, häkkejä, kehiä… Tuttuja ääniä ja hajuja. Löysimme oman kehämme ja pystytimme häkin. Kehän alkuun oli vielä vajaa tunti, kun lähdin vaihtamaan vaatteita. Vedin sukkahousut jalkaan, hameen ja jakun päälle ja työnsin jalkani näyttelykenkiin. Viimeistään nyt unohdan kaiken muun ja hengitän näyttelyä jokaisella solullani. Hymyilen sisäisesti kävellessäni takaisin kehälle. Kun palaan takaisin, äiti istuttaa minut jakkaralle, ojentaa eväsleivän ja juotavaa ja laittaa hiukseni ponihännälle. Jälleen kerran, aivan kuten yli 10 vuotta sitten. On ihanaa nähdä, miten innoissaan äitini on.

Enää pari koiraa ennen mustiksia. Laitan Jalolle näyttelyremmin kaulaan. Juostaan pätkä edestakaisin. Varmistan, että numerolappu on paikoillaan ja makupalat taskussa. Teen turkille vielä viimeisen silauksen. Kuulen, kun kehätoimitsija kutsuu meidät kehään – nyt mennään. Astun kehän sisäpuolelle ja kuplaan, jossa on minun lisäkseni vain koira ja tuomari, kaikki muu jää taustalle. Olen elementissäni. Nautin jokaisesta sekunnista. Hymyilen sisältä ja ulkoa. Jalo saa erinomaisen ja voittaa luokkansa ainoana koirana. Arvostelu on erinomainen. 

Käymme vielä ostoksilla ja suuntaamme kohti kotia. Takana on mahtava päivä – juuri sellainen jota olen odottanut vuosia. Selailen jo kotimatkalla puhelimellani tulevia näyttelyitä ja suunnittelen päässäni vuoden näyttelykalenteria. Olen onnellinen. Tiedän, että tulen olemaan seuraavana päivänä uupunut sekä henkisesti että fyysisesti. Kroppani ei ole tottunut näin kuormittaviin päiviin ja palautuminen ottaa aikansa. En kuitenkaan epäile hetkeäkään, etteikö kaikki olisi ollut sen arvoista.

Keskitymme helposti pelkkään menestykseen ja lopputulokseen, arvostelun sävyyn ja nauhan väriin. Teemme kaiken rutiinilla ja keskitymme ainoastaan niihin minuutteihin, jotka vietämme kehässä. Helposti unohdamme, että koiranäyttelyharrastukseen kuuluu paljon, paljon muutakin kuin kolme minuuttia kehässä. Harrastamme näyttelyiden ulkopuolella esimerkiksi hiomalla koiran esiintymistä ja pitämällä huolta turkista. Pidämme tiiviisti yhteyttä muihin harrastajiin, joista on muodostunut myös hyviä ystäviä.

Odotan suurella innolla alkavaa näyttelykautta joka on minulle ensimmäinen liki kymmeneen vuoteen. Tiedossa on jo yksi reissu Viroon ja kesälle katsottuna useita näyttelyitä. Jaksan vaikeiden kipukausien ja -päivien läpi kun on jotain, mitä odottaa. Omistan ensimmäistä kertaa trimmattavan koiran, jonka olen päättänyt itse opetella trimmaamaan, joten edessä on turkinhoidon saralla rutkasti opeteltavaa. Hion omaa esittämistäni ja Jalon esiintymistä kerta kerralta paremmaksi.

Olitpa sitten kasvattanut koiria ja harrastanut näyttelyitä vuosikymmeniä tai vasta aloittamassa, nauti harrastuksestasi täysillä. Niin kliseistä kun se onkin, kaikki voidaan viedä sinulta koska tahansa. Olen sanoin kuvaamattoman kiitollinen siitä, että sain vihdoin rakkaimman harrastukseni takaisin. Sairauteni on arvaamaton, mutta suhtaudun varovaisen optimistisesti tulevaisuuteni koiranäyttelyissä. Nyt kuitenkin hengitän ja elän jokaista näyttelyä jokaisella solulla, sata lasissa. 

– Heta Keskitalo

Positiivista harrastusta

helmi 21, 2020 | Yleinen | 2 Kommentit